WINTER 06: Rita Dahl

Her first collection of poems Kun luulet olevasi yksin was published in 2004 by Loki-Kirjat press. She is the Vice President of the Finnish PEN Centre and is currently working on a book about her travels through Portugal.

Hän kysyi, mihin tämä tie vie meidät. Olimme ylittämässä ruohon vihreää keidasta: tavallisesti kuljimme toista tietä. Hän oli halukkaasti eksymässä korkeiden, itseään toistavien rakennusten keskelle, yksitoikkoisen ikkunarivistön alle. Minä olin eksynyt aikoja sitten hänen silmistään puhkeaviin lumpeisiin, joita hajamielisesti poimin maasta sieltä täältä hänen jäljiltään. Tuskin hän sitä huomasi. Aurinko kuumotti huikaisevana pallona, sai hänet nostamaan hameen lievettä kuin viuhkaa kasvojen edessä. Puut muuttuivat täysi-ikäisiksi hetkessä, joet laskivat vahingossa mereen. Olimme palatsissa, jossa hän oli kuningatar divaanillaan, minä uskollinen kamaripalvelija muiden joukossa. Kunpa olisin vain päässyt nuuhkaisemaan pientä siivua paratiisista, jota hän kätki hiuksiinsa.

Untitled Poem

She asked where this road would take us. We were crossing meadow. Usually we chose another route. She preferred being lost among the tall buildings that repeated themselves, reflected in the monotonous rows of windows. I had long been lost among the water lilies that fell from her eyes. I absent-mindedly gathered them up from the earth behind her. She didn't notice. The sun burned and made her lift the hem of her skirt to fan her face. Trees grew in the moment. Rivers ran accidentally into the sea. We were in a palace where she was the queen on her divan, I but one loyal chambermaid. I wanted only to sniff the small slice of the paradise hiding in her hair.

Pyhän Ántonion kiusaukset

Boschin hieroessa silmälasejaan salama halkaisi ne kahtia. Näön sumetessa maanpäälliset ja vedenalaiset nisäkkäät käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Leijonat ahtautuivat hattuihin, kalat kenkiin, sammakot sukkiin ja rikottuihin ruukkuihin. Eläinten ruhot kävelivät seivästettyinä etsien humaaneja vastakappaleita. Kurkien karavelit lipuivat taivaalla kohti tuntematonta päämäärää, vastarantaa. Kalan selässä talonpoika ja hänen puolisonsa olivat suojassa heitä keihäällä tavoittelevalta paholaiselta. Köyryselkäinen rampa oli astumassa kirkon raunioiden suojiin kavioilla kävelevän kalan ohi päästäkseen pöydän ääreen, pikaria kädessään pitävän pyhimyksen luo. Perustusten alla on kaari-ikkunainen luola. Mitään perustuksia ei ole, kaikki on jatkuvassa muutoksessa ja maailma astelee lentohiekalla horjuen kuin vastasyntynyt kurjenpoikanen liian pitkillä ja vaikeasti hallittavilla jaloillaan. Ratsujoukot ylittävät siltaa, mutta taakse jäävän kylän asumusten olkikatot ovat jo liekeissä ja palavina pysyvätkin, vielä vuosisatoja, vuosisatoja, kenties ikuisesti?

Saint Anthony´s Temptations

While Saint Anthony was rubbing his eyeglasses a thunderbolt split them in two. When everything went black for him other creatures made use of the situation. Lions packed into the hats, frogs into socks and broken vases. Pierced animal bodies walked upright trying to be their human counterparts. Caravels of cranes sailed upon the sky to unknown destinies on the opposite shore. On the back of the fish, peasant and his spouse were safe from the devil who reached for them with his spear. A stooped cripple was about to step into the church ruins, past a fish who was walking with hoofs to get to the table, next to the saint holding a goblet. Under the foundations there is a cave with curved windows. There are no foundations, everything is in constant change and the world is staggering on like a fledgling crane with legs too long and difficult to control. Mounted troops are crossing the bridge, and the thatched roofs of the village behind are already in flames. And burn they will, for centuries and centuries, maybe forever?